Hey hey we're not The Monkees

Goldfrappin maanantaina julkaistu Head First on soinut lähiympäristössäni nyt muutaman päivän, ja tunnen itseni hieman huonoksi ihmiseksi pitäessäni siitä enemmän kuin muista tänä vuonna julkaistuista albumeista. Sori Marina.

Miksi? Goldfrappin gloria sielussani perustuu edelleen debyytti Felt Mountainiin (2000), joka on edelleen itse suuruus ja parhaus. Kymmenen vuoden perspektiivillä tarkastellen huomaa kuitenkin selvästi, että osa albumin suuruudesta muodostuu Felt Mountainin jälkeen tulleiden albumeiden vaihtelevuudesta. Eräällä tapaa Black Cherryn (ja Supernaturen) sekä Felt Mountainin (ja Seventh Treen) naittava Head First on hieman yllätyksetön.

Kappaleiden tuotannossa kuuluu erittäin vahva kasariklangi; Giorgio Moroder nousee mieleen useammasta kuin vain yhdestä kappaleesta. Muulloin päässä kummittelee Vangelis, Pat Benatar ja Pink Floyd (!) .

Onko Head First sitten kahden ääripään jälkeistä hienosäätöä, vaiko dementian ensioireet levylautaselle laitettuna? Vaikea sanoa, mutta kappalemateriaaliltaan albumi on poikkeuksellisen kypsä. Vaikka Will ja Alison toistavatkin paikoin itseään, on lopputulemassa kuitenkin julmasti enemmän substanssia kuin vaikkapa Ellie Gouldingin kaihosilmäisyydessä.

Christine Aguileran Bionic muuten julkaistaan 26.4.